Syksyinen ruska tuntureiden koivikoissa ja varvuissa. Rakkakivien pintaa kirjovat jäkälät. Jääkautisten siirtolohkareiden rujot reunat. Kun Anu Pentik perheineen muutti 1970-luvun alussa eteläiseen Lappiin Posiolle, teki luonto häneen lähtemättömän vaikutuksen. Hän halusi tallentaa sen kaiken käsinkosketeltavaan muotoon; luoda jotain yhtä raakaa ja pitelemätöntä kuin luonto, jonka keskellä hän eli. Syntyi Kaamoskivi. Ihmeellinen, Lapin voimaa sisällään pitävä esine – kuin oma luontokappaleensa.

Vaikka moni ei aluksi uskonut kaamean rumaan möhkäleeseen, sai siitä alkunsa Pentikin menestystarina.

Muutamat Kaamoskivet oli saatu ujutettua myyntiin Posion Essolle, jossa ihmiset ihastelivat niitä samalla, kun täyttivät ennen erämaataipaleita autonsa bensatankkeja. Siitä rohkaistuneena Anu lähti tarjoamaan niitä ihan oikeaan lahjatavarakauppaan, Rovaniemelle saakka. Paikan omistanut rouva sattui olemaan matkoilla, joten myyjätär teki omatoimisen päätöksen ja otti kuusi Kaamoskiveä myyntitiliin. Seuraavana aamuna puhelin soi. Omistaja ei ollut uutuuksista järin innoissaan. ”Ne ovat kauheita, ne pitää tulla hakemaan pois”, hän ilmoitti. Anu sopi, että huomenna haetaan. Mutta seuraavana aamuna puhelin soi uudestaan. ”Ne ovat kauniita, kaikki on myyty, voi tehkää niitä lisää”, rouva kujersi ja Anuhan teki.

Pian Kaamoskivi pääsi myyntiin myös Helsinkiin Stockmannille, josta ne vietiin käsistä. Pentikin menestystarina oli alkanut.

Luontoa muoto, ruskaa värit, karua hiekkaa, Kaamoskivi. Jos oli iskulause omintakeinen, niin oli itse tuotekin. Rujonkaunis möhkäle, joka oli niin erikoinen, että samanlaista ei ollut kukaan takuulla tehnyt.

Kaamoskivi-kynttilänjalkojen saveen sekoitettavan hiekan Anu keräsi itse Lapin Rivieralta, Livojärven rannalta.